9/28 Taiteilijan ilmaisunvapaus on jälleen kaventumassa

Pauli Rautiainen kirjoitti taiteen sananvapaudesta

Muistatteko vuoden 1969 Nuorten näyttelyn Taidehallissa?

Seinälle oli nostettu ristillä roikkuva sika, joka sai erakoituneen maallikkosaarnaajan tuohduksiin. Hän uskoi, että Helsingille voisi käydä kuin Martinique-saarelle, jossa asukkaat olivat kantaneet ristiinnaulittua sikaa vain hetkeä ennen tuhoisaa tulivuoron purkausta. Harhainen kuvitelma eskaloitui yleiseksi moraalipaniikiksi ja sikateoksen tehnyt nuori kuvataiteilija Harro Koskinen ja taide-elämämme eturivin asiantuntijoista koostunut näyttelyn jury tuomittiin oikeudessa jumalanpilkasta.

Harro Koskisen Sikamessiasta ja Hannu Salaman Juhannustansseja koskeneiden oikeudenkäyntien piti kuvastaa taakse jäänyttä aikaa suomalaisen sananvapauden historiassa. Vuosituhannen vaihteessa saatoimme ajatella, että siirtyneemme jo aikaa sitten niiden eurooppalaisten maiden joukkoon, joissa vallitsi suhteellisen laaja taiteellisen ilmaisemisen vapaus. Pidimme maatamme ylipäänsä sananvapauden mallimaana, jonka liberaalista sananvapauskulttuurista muun maailman tulisi ottaa oppia.

Heti uuden vuosituhannen alussa – eli jo ennen nykyisiä talous- ja pakolaiskriisejä – sananvapauden käyttöön liittyvä yhteiskunnallinen asenneilmapiirimme alkoi kiristyä, ja nuori sananvapauskulttuurimme osoittaa rapautumisen merkkejä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta tulleet langettavat sananvapausratkaisut oikeastaan osoittivat, että Suomessa oli pikemminkin eletty harhassa: Sananvapauskulttuurimme ei suinkaan ollut eurooppalaisten standardien mukainen vaan pikemminkin siitä jälkeen jäänyt. Sananvapausrikoksiin liittyvä rangaistuskulttuurimme oli liian ankara ja hyväksyimme erilaisia sananvapauden rajoituksia liian kevein perustein.

Taide toimii tässäkin aikakautensa peilinä. Kiristymässä olleen asenneilmapiirin saattoi aistia jo siitä, kuinka Suomi keräsi kyseenalaista kansainvälistä julkisuutta ainoana eurooppalaisena maana, jonka poliittinen johto pyysi julkisesti anteeksi Muhammadia esittävien pilakuvien julkaisemista. Tätä seurasi hätäkeskukseen tulleesta paniikkipuhelusta alkanut tapahtumasarja, joka johti siihen, että Helsingin kaupungin taidemuseon Kluuvin galleriassa esillä olleen Neitsythuorakirkko-installaatioteoksen tehnyt kuvataiteilija Ulla Karttunen tuomittiin lapsipornografian levittämisestä. Taiteilijan tarkoituksena oli tehdä näkyväksi millaista materiaalia internetin kaikille avoimilta sivuilta löytyy.

Joitakin vuosia myöhemmin poliisi puuttui Baltic Circle –nykyteatterifestivaalilla esitettyyn Dries Verhoevenin teokseen Ceci n’est pas… -installaatioteokseen, jonka mielikuvia ikääntyvästä ihmiskehosta käsittelevän osan esittäminen alkuperäisessä muodossa kiellettiin. Alun perin Lasipalatson aukiolle sijoitetussa lasivitriinissä olisi istunut ikääntynyt nainen alastomana, nuoren naisen naamio päällään. Nyt naisesiintyjän piti pukea alusvaatteet päälleen. Teosta on esitetty kuudessa maassa ja Suomi on ainoa, jossa teoksen sisältöön puututtiin.

Vain puoli vuotta Ceci n’est pas… teoksen kieltämisen jälkeen Kansalaistorilla esitettiin Beate Linnen performanssi Encounter with Flies, jossa taiteilija seisoi täysin alastomana puhelinkopin kokoisessa lasikopissa tuhannen kärpäsen ympäröimänä rautatieasemalta Musiikkitalolle johtavan kuluväylän varrella. Encounter with Flies ja Ceci n’est pas… eroavat lähinnä siinä, että poliisin sallimassa Kansalaistorilla esitetyssä performanssissa Encounter with Flies esiintyjänä on nuori nainen ja poliisin alkuperäisessä muodossa kieltämässä Lasipalatsin aukiolla esitetyssä kohtauksessa Ceci n’est pas mon corps esiintyjänä on vanha nainen. Tämä vertailuasetelma tuo esiin poliisin Ceci n’est pas mon corps -teokseen kohdistamien sensuuritoimien ikäsyrjivän luonteen.

Kysymys ei ole niinkään alastomuuden yleisesti pahennusta herättävästä luonteesta suomalaisessa yhteiskunnassa vaan sen sijaan juuri siitä vanhaan naiskehoon kohdistuvasta syrjinnästä, jota Dries Verhoeven pyrkikin teoksellaan käsittelemään. Tämä alleviivaa, kuinka poliisin toimilla on nimenomaisesti pyritty vaientamaan se naiseutta koskeva yhteiskuntapoliittinen sanoma, jota taideteos on pyrkinyt käsittelemään. Mitä tämä kertookaan 2010-luvun suomalaisesta sananvapauskulttuurista?

Aivan hiljan sensuurin kohteeksi ovat joutuneet myös Oikeutta eläimille -järjestön turkistarhauksen vastainen näyttely Kallion kirjastossa, joka suututti turkistarhaajat; eläinoikeusaktivistien Särkänniemen delfiinien kohtaloa käsitellyt installaatio Tampereen torilla, joka ärsytti delfinaarion pyörittäjiä; kuvataiteilija Kalervo Räyhän teokset Lieksan kirjastossa, joita pidettiin lapsille sopimattomina; sekä pääministeri Juha Sipilän toimintaa kommentoinut installaatio Oulun asematunnelissa, jota pidettiin pääministeriin kohdistettuna vihapuheena.

Elämme selvästi aikaa, jolloin taiteen vapauden rajoja jälleen koetellaan. Kiinnostavaa aikamme taidekohuissa on muun muassa se, että vaikka perustuslakiimme lisättiin 1990-luvun puolivälissä erillinen maininta siitä, että taiteen vapaus on turvattu, suomalaisissa taidekohuissa lähdetään yleensä liikkeelle mahdollisesta lainrikkomuksesta eikä taiteen vapauden rajojen tutkimisesta. Nuori ihmisoikeuskulttuurimme näkyy ohuena taiteenvapautena, kun esimerkiksi Neitsythuorakirkko-teoksen sinänsä perinpohjaisessa oikeuskäsittelyssä yksikään tuomioistuin ei analysoinut sanallakaan taiteen vapautta.

Viimeaikaiset taidekohut kertovat siitä, kuinka liberaaliksi itsellemme uskottelemassamme sananvapauskulttuurissa on sangen konservatiivinen pohjavire.

Pauli Rautiainen, sananvapaustutkija

9/28 puheenvuoroa sananvapaudesta

#EnOlisiTässä -kampanja kasvaa Suomi 100 –juhlavuoden mittaiseksi, yhteiskunnalliseksi ja kollektiiviseksi taideteoksi. Se on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

Helmikuun teema #EnOlisiTässä -kampanjassa on sananvapaus. 28 suomalaista ajattelijaa kirjoittavat aiheesta otsikolla XXX puheenvuoroa sananvapaudesta. Kirjoittajien joukossa on taiteilijoita, tutkijoita, toimittajia, filosofeja, poliitikkoja ja ihan tavallisia ihmisiä. Tekstejä on yksi kuun jokaiselle päivälle.

#EnOlisiTässä -kampanja on valtakunnallinen ja sitoutumaton, niin puoluepoliittisesti kuin aatteellisestikin. Kampanja pyörii vapaaehtoisvoimin – se on takaisinmaksua siitä, mitä olemme saaneet. #EnOlisiTässä käynnistyi spontaanisti, yhdestä facebook-päivityksestä ja kasvoi siitä kokonaiseksi kansanliikkeeksi. Ihmisten tarinoita löytää kampanjan blogista.

Pro Hyvinvointivaltio