26/28 Näytelmänvapaus

Hanna Weselius kirjoitti viraali-ilmiöiden ajan sananvapaudesta

Kuva: Armas Weselius

”Toisessa kuvassa suosittelen kiinnittämään huomiota leukaan. En osaa selittää miten tuo kuva on tehty… siis miten ihmeessä siitä on hävitetty palanen leukaa, mutta nuo rujosti hyönteisiä keräävät huulet on yhtä ylväät kuin ennenkin. Tuolta naaman syövereistä ne vaan ponnistaa kohti vapautta. Niin on komeat, että jos kuuro lukis huulilta, niin sisältö tulis stereona. Miksi niitä ei ole siistitty, kun muuten on nähty niin paljon vaivaa, että ammattitaitoisen editoinnin jälkeen kohteelta puuttuu palanen leuasta?”

Lainaus on ote kirjallisesta teoksesta, joka on syntynyt 2000-luvulla Johanna Tukiaisen ympärille. Teoksen näkyvimpiä piirteitä ovat avoin vihamielisyys, alatyylisyys ja äärimmäinen karnevalistisuus. Kertoja on kollektiivi: teksti rakentuu nimimerkkikirjoittajien äänten kuoromaisesta vuorottelusta.

Eri alustoille levittäytyvässä tekstimassassa käytetään paljon lainauksia, jotka viittaavat joko teokseen itseensä tai sen ulkopuolisiin teksteihin ja kuviin. Teksti on musiikillista: teemat toistuvat kuin kaikuna ja variaatiot niiden ympärillä kilpailevat lukijan huomiosta.

Silmiinpistävää teoksessa on kertojanäänen ristiriitaisuus. Vaikka aihe on alimman juorulehdistön julkkis, vaikka teos julkaistaan kansanomaisilla alustoilla ja vaikka ilmaisu on alatyylistä, kerronta on monin paikoin taidokasta. Tekstissä on omintakeinen ironinen sävy, jonka kaikki nimimerkit ovat omaksuneet ja jota myös kommentoidaan tekstissä. Lukijalle syntyy vaikutelma, että tekstimassaa tuottavat koulutetut, sivistyneet ihmiset kieli poskessa pelkkää ilkeyttään tai uteliaisuuttaan tai toimettomuuttaan tai kyvyttömyyttään tarttua muuhun.

Mitä tämä on?

”Koko maailma ei tietenkään ole näyttämö, mutta niitä keskeisiä tapoja, joilla se ei sitä ole, ei ole helppo osoittaa.” Näin kirjoitti sosiologi Erving Goffman teoksessaan Presentation of Self in Everyday Life vuonna 1956.

Goffmanin maailmankäsityksen mukaan ihmisen minuus ja todellisuus rakentuvat erilaisilla elämän näyttämöillä monenlaisissa sosiaalisissa näytöksissä. Ihmisen ainoa synnynnäinen ominaisuus on se, että hän haluaa osallistua näytöksiin. Hän haluaa heittäytyä niihin ja uskoa ne todeksi.

Teoksen nimeltä Johanna Tukiaisen elämä mysteerin goffmanilainen ratkaisu olisi se, että nimimerkkien takana olevat koulutetut ja sivistyneet ihmiset ovat tunnistamattomina, ehkä muiden hyvin toisennäköisten julkisten näytöstensä vastapainoksi, hetken ajan halunneet osallistua ja uskoa juuri tähän, heittäytyä tähän kirjalliseen näytökseen, jonka tarkoitus on rakentaa ja hajottaa, rakentaa ja hajottaa, rakentaa ja hajottaa yhtä elävää kanssaihmistä, sitä hahmoa jona hänet tunnetaan.

Se sähisevä sähkökerä, johon kietoutuvat Johanna Tukiaisen elämän ja muun melun joukossa maahanmuuttokeskustelu, tasa-arvokeskustelu ja poliittinen keskustelu, on purettavissa sarjaksi näytöksiä. Spontaanit vuorosanat määräytyvät kunkin näytöksen maailman lakien mukaisesti, samoin käsitys siitä, mikä on totta tai onko sillä mitään väliä. Siitä vaan improamaan!

”Katsokaa nyt mitä Ruotsissakin eilen illalla tapahtui!” ”Kohteelta puuttuu palanen leuasta!” ”Presidentti ratsastaa tiikerillä!”

 Tässä katsannossa sananvapaus on ongelmaton käsite niin kauan kuin kukin pysyy omassa näytöksessään. Sitten, kun joku eksyy väärään näytökseen, tulee vaikeuksia. Tunkeilija alkaa kyseenalaistaa sanoja ja asioita, jotka ovat muille näyttelijöille tärkeitä. Syntyy tutuksi tullutta rannatonta sananvapauskeskustelua:

”Minun sananvapauttani ei kukaan saa rajoittaa!” ”Mutta entä vastuu?” ”Pimpeli pom!” ”Elämme totuudenjälkeistä aikaa.” ”Who cares? Näin nämä asiat koetaan.”

Sananvapauskeskustelu on turhauttavaa siksi, että keskustelijat tulevat eri näytöksistä. Yhteistä säveltä ei löydy, kun yhdet vaikuttavat idiooteilta ja toiset tuomareilta. Tai yhdet moralisteilta ja toiset sankareilta. Ja kun näin on, näytökset eriytyvät aina vain syvemmin.

Entä jos ajattelisi sananvapauden rinnalla näytelmänvapautta? Ajattelisi, että nuo sivistyneet ihmiset eivät ole pimahtaneet täysin vaikka ovatkin hetkeksi valinneet itselleen nämä möläyttelevät roolihahmot. Eivätkä kaikki amerikkalaiset ole hulluja, heillä vain on nyt käynnissä tuollainenkin esitys.

Jos maailmaa tarkastelee näin, tuoko se siihen lohtua ja järkeä? Elävä Johanna Tukiainen kärsii edelleenkin pilkasta ja elävällä Trumpilla on ydinpomminappi. En minä edelleenkään tiedä, miksi joku heittäytyy kirjoittamaan Johanna Tukiaisen elämää. Mutta ehkä ymmärrän ihmisen monimutkaisuutta paremmin ja tuomitsen kanssaihmisiä vähemmän. Vaikka heiltä puuttuisi palanen leuasta.

Hanna Weselius,  valokuvataiteen yliopistonlehtori ja esikoiskirjailija

26/28 puheenvuoroa sananvapaudesta

#EnOlisiTässä -kampanja kasvaa Suomi 100 –juhlavuoden mittaiseksi, yhteiskunnalliseksi ja kollektiiviseksi taideteoksi. Se on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

Helmikuun teema #EnOlisiTässä -kampanjassa on sananvapaus. 28 suomalaista ajattelijaa kirjoittavat aiheesta otsikolla XXX puheenvuoroa sananvapaudesta. Kirjoittajien joukossa on taiteilijoita, tutkijoita, toimittajia, filosofeja, poliitikkoja ja ihan tavallisia ihmisiä. Tekstejä on yksi kuun jokaiselle päivälle.

#EnOlisiTässä -kampanja on valtakunnallinen ja sitoutumaton, niin puoluepoliittisesti kuin aatteellisestikin. Kampanja pyörii vapaaehtoisvoimin – se on takaisinmaksua siitä, mitä olemme saaneet. #EnOlisiTässä käynnistyi spontaanisti, yhdestä facebook-päivityksestä ja kasvoi siitä kokonaiseksi kansanliikkeeksi. Ihmisten tarinoita löytää kampanjan blogista.

Pro Hyvinvointivaltio