24/28 Oikeus olla eri mieltä

Kalle Ropponen kirjoitti sananvapaudesta taiteilijan ja ammattiyhdistyspuheenjohtajan näkökulmasta

Kuva: Pikku-Markku Tuominen

Olen 70-luvun lapsi. Olen sosiaalidemokraattisen perheen iltatähti. Äitini ja isäni ovat malliesimerkkejä toisen maailmansodan jälkeen rakennetun hyvinvointivaltion kasvateista; koulutettuja, keskiluokkaisia veronmaksajia. Sivistyneitä, isäni on radio- ja tv-toimittaja, äitini kirjastonhoitaja, molemmat jo eläkkeellä. Meidän perheessä käytiin teatterissa, uimahallissa, kirjastossa, julkisessa terveydenhoidossa, harrastettiin musiikkiopistossa ja kansalaisopistossa, uskottiin vanhempien ammatin ja iltatähden kulttuuriharrastusten takia vilpittömästi, että hyvinvointiyhteiskunta on parasta mitä demokratia on maallemme tuottanut. Oli helppo uskoa niin; me kaikki olimme saaneet siltä paljon.

Tiesin verrattain nuorena että haluan aikuisena työskennellä teatterin ja taiteen parissa. Osasin jo teini-iässä määritellä että huumaavinta taiteen tekemisessä on täydellinen ilmaisun- ja sananvapaus. Kävin katsomassa teatteria lähinnä vakiintuneissa instituutioissa, niissä valtion ja kuntien verorahoin ylläpitämissä laitoksissa ja koin uskomattomia kokemuksia Rosa Liksomin, Jouko ja Juha Turkan, sekä Pirkko Saision näytelmien äärellä; voiko noin todella sanoa, saako noin edes ajatella. Ihanaa! Teatteri on ihmeellistä.

Pääsin opiskelemaan Teatterikorkeakouluun valosuunnittelua. Kalleinta koulutusta tässä maassa hävittäjälentäjien koulutuksen jälkeen. Opetus oli fantastista. Kaikki opetuksessa kannusti ja tähtäsi luomaan oman taiteilijaidentiteetin ja oman polun työllistyä, tehdä teatteria, taidetta. Täydellinen vapaus, jälleen kerran. Sai ajatella ja ilmaista mitä vaan.

Valmistuin ja työllistyin. Freelancerina, vapaana taiteilijana. Maassamme pitkään vallinneesta tieteen ja taiteen autonomisesta vapaudesta huolimatta tajusin että ainakin taideinstituutiot, ne yhteiskunnan rahoittamat työnantajani sortuvat jonkun verran itsesensuuriin, kumartelevat päättäjiä ja kosiskelevat yleisöä ohjelmistovalinnoillaan. Että vapaus ilmaista ja sanoa asioita taiteella on ehkä ainakin vähän rajoitettua näissä taidelaitoksissa. Vapaalla kentällä, jossa rahoituksen lieka on sen puuttumisen vuoksi löysempi, on tuntunut löytyvän myös suurempaa uskallusta ja mahdollisuutta provokatiiviseenkin ilmaisuun ja vaietumpienkin ilmiöiden ilmentämiseen.

Minulle taiteilijuuteni on ensisijaisesti työtä. Ja työkseni koen ajattelemisen. Teatterin tekeminen on kollektiivista ajattelemista. Taidetyöolojen kehittämisestä ja taidepoliittiseen keskusteluun osallistumisesta on kasvanut toinen intohimoni. Se on vienyt minut syvälle ammattiyhdistysliikkeen toimintaan. Toimin tällä hetkellä Suomen suurimman taidealan työntekijäliiton Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto Temen puheenjohtajana. Tehtävä on ollut silmiä avaava:

Elämme ja todistamme merkillistä ajanjaksoa. Toisen maailmansodan jälkeisen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen ja ylläpidon itsestään selvyys on asetettu tiukan tarkastelun ja jopa osittaisen purkuhalukkuuden alle. Länsimaissa on jo pidempään ollut vallalla oikeistolainen ajattelu yksilön omien velvollisuuksien ja oman vastuun korostamisesta. Oikeistolainen politiikka lainaa arvo- ja ajatusmaailmansa bisnemaailmasta ja suurista yhtiöistä; johtaminen on autoritääristä, liialle keskustelulle ei ole tarvetta, eikä eriäville mielipiteille sijaa lainkaan. Päätösten takana on mitattavan numeerisen hyödyn tavoittelu. Myös yksilö nähdään hyödyn tavoittelun välikappaleena, kuten työntekijä suuryrityksessä. Tällaiseen yksilökeskeisyyteen istuvat huonosti ammattiyhdistysliikkeelle tunnusomaiset arvot, kuten solidaarisuus, heikompien puolustaminen, tasa-arvoisuus, sekä sanan- ja mielipiteenvapaus.

Myös meidän suomalaisen yhteiskuntamme korkeimmassa poliittisessa vallassa on henkilöitä, jotka yrittävät usuttaa yksilöä ottamaan suurempaa vastuuta omasta työllistymisestään, omasta elämästään. Toisin päin ilmaistuna, yhteiskunta ei halua enää osallistua yksilön pärjäämisestä huolehtimiseen. Keinot ovat kovat, eikä ihmisten, eikä toimialojen eroja ja mahdollisuuksia pärjätä bisneshenkisessä kilpailuyhteiskunnassa haluta nähdä, tai edes ajatella. Hyvinvointi- ja sivistyspalveluita puretaan, kasvavat tuloerot ja matalapalkka-alat osana suomalaisia työmarkkinoita hyväksytään monissa poliittisissa puheissa. Tasa-arvon ei katsota olevan kiistämätön, populistisimmat vallassaolijat uskaltavat ääneen kieltää jopa ihmisoikeuksien yhdenvertaisuuden.

Ammattiyhdistysliike on saanut änkyrän, muutosvastarintaisen, kehityksen jarruna toimivan organisaation leiman. Osin tämä kritiikki on käsittämätöntä; demokraattiseen päätöksentekoon kuuluu myös eriävien mielipiteiden ilmaisun vapaus ja oikeus. Elämme aikaa, jolloin saamme todistaa maamme korkeimmassa poliittisessa vallassa olevien käyvän avointa hyökkäystä moniäänisyyttä ja solidaarisuutta vaativaa ammattiyhdistysliikettä sekä vapaata taidetta, tiedettä ja lehdistöä vastaan.

On hyvin olennaista tuoda yhteiskunnalliseen keskusteluun myös vaihtoehtoisia näkökulmia, muistuttaa niistä arvoista ja sisällöistä, jotka yksilökeskeiseksi muuttuneessa kilpailuyhteiskunnassa meinaavat hautautua rahan arvon ja vahvojen yksilöiden kilpailun halun alle. Vaikka hyväksyy muutoksen vääjäämättömänä liikkeenä, ei historiaa saa unohtaa. Taiteen ja tieteen autonomiaa ja lehdistön ja sananvapautta täytyy puolustaa. Ammattiyhdistysliikkeen perusta ei ole ajan kuluessa murentunut. Tasa-arvon, solidaarisuuden, yhdessä sopimisen kulttuurin ja sananvapauden puolesta puolesta pitää jaksaa taistella myös silloin, kun maailma ympärillämme muuttuu isoin nytkähdyksin, eikä pelkästään parempaan suuntaan.

Kalle Ropponen, valosuunnittelija – lavastaja, Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton puheenjohtaja

24/28 puheenvuoroa sananvapaudesta

#EnOlisiTässä -kampanja kasvaa Suomi 100 –juhlavuoden mittaiseksi, yhteiskunnalliseksi ja kollektiiviseksi taideteoksi. Se on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

Helmikuun teema #EnOlisiTässä -kampanjassa on sananvapaus. 28 suomalaista ajattelijaa kirjoittavat aiheesta otsikolla XXX puheenvuoroa sananvapaudesta. Kirjoittajien joukossa on taiteilijoita, tutkijoita, toimittajia, filosofeja, poliitikkoja ja ihan tavallisia ihmisiä. Tekstejä on yksi kuun jokaiselle päivälle.

#EnOlisiTässä -kampanja on valtakunnallinen ja sitoutumaton, niin puoluepoliittisesti kuin aatteellisestikin. Kampanja pyörii vapaaehtoisvoimin – se on takaisinmaksua siitä, mitä olemme saaneet. #EnOlisiTässä käynnistyi spontaanisti, yhdestä facebook-päivityksestä ja kasvoi siitä kokonaiseksi kansanliikkeeksi. Ihmisten tarinoita löytää kampanjan blogista.

Pro Hyvinvointivaltio