20/28 Eläimiä, saapasmiehiä ja kaupunkilaistyttöjä

Elisa Aaltola kirjoitti siitä, kenen mielipide merkitsee eläinoikeuskeskustelussa

Eläimet ovat valtava ryhmä oman mielensä omaavia otuksia, joiden asemasta tuli teollistuneessa yhteiskunnassa voimakkaan hyötykeskeinen. Siinä, missä vielä keskiajalla eläimissä saatettiin nähdä mieli, moderni tehotuotanto halusi piilottaa tuon mielen olemassaolon. Eläimen arvo oli maidossa tai lihassa, turkiksissa tai lääketieteellisissä kokeissa, ei niiden kyvyssä olla omanlaisiaan, kognitiivisesti taidokkaita yksilöitä.

Eläimiä on toki hyödynnetty evoluution kulussa pitkään, mutta aiemmin hyödyntäminen saattoi limittyä yhteen eläimen mielen ja yksilöllisyyden tunnistamisen kanssa. Eläinteollisuuden aikakaudella tuo katosi – vain koira saattoi olla yksilö, kun taas sian tai lehmän mieli kiellettiin. Samalla eläimiä ajettiin yhteiskunnallisesti vähäpätöiseen asemaan. Ajatus siitä, että eläinten kohtelu olisi poliittisesti, moraalisesti varteenotettava asia, alkoi näyttäytyä omituisena – seikka, mihin eläinsuojelulakien toivoton riittämättömyys edelleen perustuu.

Kriittisiäkin ääniä on kuitenkin esiintynyt myös kautta modernin aikakauden, ja viime vuosikymmeninä ne ovat voimistuneet rajusti. Kritiikki pohjaa pitkälti siihen, että sioilla, kanoilla, hirvillä ja lohilla todella on mentaalisia kykyjä, aina tunteista ja kommunikaatiosta päämääräsuuntautuneeseen toimintaan – ne eivät ole sellaisia biologisia koneistoja, joiksi kulttuuri ja markkinointi ovat niitä pyrkineet nimeämään. Eläinten aseman uudistamista onkin ajettu eri yhteiskunnan tasoilla, aina aktivismista akatemiaan.

Kritiikin vastaanotto on toisinaan kuitenkin takerrellut. Jo 1800-luvulla, jolloin Euroopassa syntyi ensimmäinen eläinsuojeluaalto, oli eläinten puolestapuhujien syytä varautua ärisevään nimittelyyn. Jos eläimet olivat mieltä vailla olevaa kinkkua tai munakasta, oli niiden puolestapuhujien oltava myös jollakin tapaa vähäpätöisiä tai toissijaisia. Pian eläinten aseman parantaminen alettiinkin liittää naiseuteen, naiiviuteen ja tunteisiin. Yhä edelleen keskitytään usein enemmän siihen, kuka sanoo kuin siihen, mitä sanotaan. Kaupunkilaisuus, nuori ikä, naissukupuoli ja tunteellisuus ovat yleisiä stereotypian lähteitä.

Oletus paljastaa, minkälaisia seikkoja pidetään ”totuuden” mittana. Rivien välistä on luettavissa, että totuuden uskotaan eläinkeskustelussa tulevan maalaisilta, miehiltä, sekä niiltä, jotka lähestyvät eläimiä kylmän etäisesti. Saappaissaan lompsiva miespuolinen sikatilallinen, joka ei tunne empatiaa eläimiään kohtaan, muuttuu ainoaksi luotettavaksi lähteeksi kun pohditaan sitä, miten sikoja tulisi kohdella.

Asetelma on äärimmäisen nurinkurinen. Empatia on oleellinen osa moraalista kyvykkyyttä, kun taas tunne-etäisyys helposti kuolettaa taidon nähdä arvoa myös muissa (rationaalinen ajattelu on hyvästä, tunnekylmyys ei). Jokaiselle tulisi olla selvää, että sukupuoli tai ikä eivät määritä sitä, miten perusteltuja näkemyksemme ovat. Ennen kaikkea on kysyttävä, miten kukaan, joka hyötyy eläinten käytöstä taloudellisesti, voisi olla luotettava eläinten arvon määrittäjä. Kenties nuoria, tunteet huomioivia kaupunkilaisia tulisikin kuunnella huomattavasti enemmän, sillä heillä ei ole omaa kirjaimellista lehmää ojassa, ja he voivat lähestyä eläinten asemaa puolueettomammin, myös empatian huomioiden.

Kaikkein suotavinta olisi, jos stereotypioiden viimein annettaisiin olla. Ei pitäisi olla enää yllätys, että myös maalainen, keski-ikäinen ja mieheksi syntynyt voi olla empaattinen eläimiä kohtaan sekä elää kasviksista pihvien sijaan. Itse kohtaan säännöllisesti kaupunkilaistytöttelyä siitäkin huolimatta, että olen maalla syntynyt ja kasvanut, sekä nytkin maalla asuva, tuotantotilat ja metsät hyvin tunteva keski-ikäinen ihmisolento.

Hyötyperustaisen eläinkuvan kriitikoiden ryhmä on moniääninen ja -taustainen, ja leimat paitsi perusteettomia, myös keskustelua vinouttavia. Onneksi Suomi kuitenkin muuttuu, kuten markettien täyttyvät kasvisruokahyllyt osoittavat. Kun stereotypiat alkavat kaikua omaa katteettomuuttaan, on aika keskittyä itse aiheeseen: eläimiin.

Elisa Aaltola, filosofi, yliopistotutkija

20/28 puheenvuoroa sananvapaudesta

#EnOlisiTässä -kampanja kasvaa Suomi 100 –juhlavuoden mittaiseksi, yhteiskunnalliseksi ja kollektiiviseksi taideteoksi. Se on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

Helmikuun teema #EnOlisiTässä -kampanjassa on sananvapaus. 28 suomalaista ajattelijaa kirjoittavat aiheesta otsikolla XXX puheenvuoroa sananvapaudesta. Kirjoittajien joukossa on taiteilijoita, tutkijoita, toimittajia, filosofeja, poliitikkoja ja ihan tavallisia ihmisiä. Tekstejä on yksi kuun jokaiselle päivälle.

#EnOlisiTässä -kampanja on valtakunnallinen ja sitoutumaton, niin puoluepoliittisesti kuin aatteellisestikin. Kampanja pyörii vapaaehtoisvoimin – se on takaisinmaksua siitä, mitä olemme saaneet. #EnOlisiTässä käynnistyi spontaanisti, yhdestä facebook-päivityksestä ja kasvoi siitä kokonaiseksi kansanliikkeeksi. Ihmisten tarinoita löytää kampanjan blogista.

Pro Hyvinvointivaltio