12/28 Huivipäiden maa

Veera Tyhtilä kirjoitti siitä, mikä jää pimentoon

Kuva: Laura Malmivaara.

Keväinen matkani Iraniin herätti alkuun hämmennystä sekä itsessäni että muissa. Moni tuttava mainitsi, ettei itse lähtisi. Vakuutusyhtiö koetti kaupata konfliktialueiden matkavakuutuksen, vaikkei osannut tarkemmin kertoa mistä konfliktista on kyse. Sotaahan alueella ei ole.

Itsekin jännitin. Päässä pyörivät mediamielikuvat eivät olleet kauniita. Kun koetin etsiä tarkempia ohjeita pukeutumiseen, tarjosi internet kuvia konetuliaseista ja kivittäjäisistä.

Lähdin matkaan mukanani muutama huivi ja päässäni pelkistetyt perusohjeet: älä kättele miehiä, älä laula julkisesti, älä koske alkoholiin.

Lentokentällä ihan rehellisesti pelkäsin. Jälkikäteen se tuntuu oudolta. Sillä seuraavana päivänä istuin teheranilaisessa taiteilijakuppilassa espresso edessäni ja viereeni pöllähti Neda. Hän on toimittaja iranilaisessa Financial Tribunessa, opettaja ja valokuvaaja, jonka Instagram-tilillä on 48 000 seuraajaa. Neda katseli puuskahtaen ympärilleen: ”Noita hipstereitä nykyään joka paikassa. Ne valtaa meidän kahvilat.” Neda nauroi raikuvasti. Tajusin pudonneeni sujuvasti paikalliseen punavihreään kuplaan.

Kikattavia koulutyttöjä, kirjakauppoja, gallerioita, modernin musiikin festivaali. Rockbändin treenit ja vanhan hippipariskunnan bileet. Teheran oli toisenlainen kuin olin ajatellut.

Koin olevani turvassa ja huolehdittu.

Neda oli ensimmäinen monista huikean lahjakkaista, älykkäistä, hauskoista naisista, joita tapasin reissuni aikana. Näytelmäkirjailijoita, professoreita, muusikoita, tarjoilijoita, toimittajia, näyttelijöitä. Naisia, joista en ollut onnistunut luomaan edes mielikuvaa ennen matkaa. Iranilainen nainen oli päässäni toisenlainen. Hiljainen. Tapasin myös heidän puolisoitaan ja ystäviään. Miehiä, jotka kunnioittivat ja kannustivat kumppaneitaan.

Huivipakko ärsytti kaikkia ja sisätiloissa huivit riisuttiin, oli miehiä paikalla tai ei. Sisätiloissa miehiä käteltiin, julkisilla paikoilla nostettiin käsi sydämelle ja katsottiin silmiin. Moni virallinen säännös oli vain puoliksi olemassa.

Ja kaikkien kanssa puhuttiin politiikkaa. Kysyin ja kysyin. Halusin tietää, mikä on totta. Ja väsymättä he koettivat selittää. Vaalijärjestelmää, ärtymystä hallitukseen, uskonnon ja demokratian tuplahallintoa, kansantahtoa ja hidasta, mutta vakaata kehitystä kohti parempaa, historian oikkuja. Ja he kysyivät minulta: Milloin pakotteet puretaan lopullisesti ja Iran voi taas osallistua kauppaan ja maailmanpolitiikkaan normaalin valtion tavoin? Kuuluuko heidän äänensä meillä?

En edes kehdannut kertoa, että eipä meillä heidän äänensä kuulu, kun en tiennyt heidänlaisiaan olevankaan. Huolimatta ankarasta googlaamisesta ja taustatyöstä, avomielisyydestä ja aiemmasta maailmankokemuksesta, en ollut hahmottanut itsekään sitä todellisuutta, joka mediaverhon takaa aukeni vasta matkustaessa paikalle.

Me uskomme, että täällä meillä internet antaa oikeaa ja neutraalia tietoa, jos vain hakusanayhdistelmä on oikea. Emme edes huomaa, millainen propagandamuuri edessämme bittimaisemassa seisoo. Olemme totuudestamme varmoja, sillä tiedonsaantiahan rajoitetaan vain totalitaristisissa maissa. Iranilainen näkökulma on, että USA ei tahdo näyttää totuutta heistä, vaan värittää kaiken tiedon viholliskuvaksi.

Median rakenne on muotoutunut siten, että tärkeintä siellä ei näe: Tavallisuutta, tuttuutta, samanlaisuutta. Koulutusta, sivistystä, taidetta.

Uutisia ovat vain poikkeukset. Vain negatiivinen on kertomisen arvoista ja jo vuosikymmeniä meille on ladottu eteen vain kauhuja kaukaisista maista. Viha ja pelko kasvaa, jos vieraus on ainoa kuva, joka on tarjolla. En tiedä, miten positiivinen kehitys on mahdollinen, jos mikään positiivinen ei saa näkyvyyttä.

En missään tapauksessa tahdo vähätellä niitä ongelmia, joita ihmisoikeusrikkomuksiin liittyy. Se on osa totuutta, muttei koko totuus. Olisi tärkeä koota kaikista osasista kokonainen kuva. Ehkä jotenkin löytäisi kanavan myös tavallisen iranilaisen äänelle.

Näin Teheranissa monta modernia näytelmää. Eräs näytelmistä käsitteli varsin suorasukaisesti virkakoneiston väkivaltaa. Poliisihahmot typerehtivät lavalla ja ottivat selfieitä terroriepäiltyjen kanssa. Aika kovaa kamaa, silti sensuurilautakunnan hyväksymää. Ohjaaja oli jonkinlainen paikallinen aksepetterson, vähän samaa näköäkin. Olivat tulossa kiertueelle Eurooppaan. Hyvä.

Paluulennolla ajauduin vierustoverin kanssa keskusteluun huiveista ja tavoista. Hän koetti selittää, että normaalin raja ei ole niin itsestään selvä. Hän kysyi, uskonko, että vapaa seksi ja alkoholi ovat tehneet vain hyvää maalleni? Mietin missikiertuetta, nuoria tyttöjä mittailtavana alasti lavalla ja humalaista mölisevää yleisöä.

Iranin naisten shakkijoukkue voitti hiljattain maailmanmestaruuden. Monien länsimaiden edustajat kieltäytyivät osallistumasta seuraaviin kisoihin, vastustaakseen huivipakkoa. Onko tämä oikea reaktio? En tiedä. En usko. Kommunikaation pysäyttäminen ei voi olla kehityksen askel.

Veera Tyhtilä, näytelmäkirjailija, elokuvakäsikirjoittaja

12/28 puheenvuoroa sananvapaudesta

#EnOlisiTässä -kampanja kasvaa Suomi 100 –juhlavuoden mittaiseksi, yhteiskunnalliseksi ja kollektiiviseksi taideteoksi. Se on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

Helmikuun teema #EnOlisiTässä -kampanjassa on sananvapaus. 28 suomalaista ajattelijaa kirjoittavat aiheesta otsikolla XXX puheenvuoroa sananvapaudesta. Kirjoittajien joukossa on taiteilijoita, tutkijoita, toimittajia, filosofeja, poliitikkoja ja ihan tavallisia ihmisiä. Tekstejä on yksi kuun jokaiselle päivälle.

#EnOlisiTässä -kampanja on valtakunnallinen ja sitoutumaton, niin puoluepoliittisesti kuin aatteellisestikin. Kampanja pyörii vapaaehtoisvoimin – se on takaisinmaksua siitä, mitä olemme saaneet. #EnOlisiTässä käynnistyi spontaanisti, yhdestä facebook-päivityksestä ja kasvoi siitä kokonaiseksi kansanliikkeeksi. Ihmisten tarinoita löytää kampanjan blogista.

Pro Hyvinvointivaltio