10/28 Kotona eikä julkisuudessa

Toimittaja Jaana Kivi kirjoitti suomalaisesta lehdistönvapaudesta

Kuva: Ville Sivonen

Sananvapaus. Aihe, joka yllättäen veti minut täysin hiljaiseksi, sanattomaksi.

Onko kaikki jo sanottu? Putsasiko vuoden 2016 lopulla nähty Ylen ja Sipilän kädenvääntö koko pöydän? Onko keskustelu suomalaisesta sananvapaudesta nyt käyty seuraavan sadan vuoden ajaksi?

Ehkä ei.

Perussuomalaisten poliittinen kaanon laulaa sananvapauden olevan rikki. Sananvapaus on rikki, kuka sen korjaisi? ulvoo PS korkealta ja kovaa, hieman nuotin vierestä. Norsu meni posliinikauppaan ja rikkoi kaiken, kaikki meni rikki. Kaikki meni.

Mutta sananvapaus ei ole rikki, sanoi Atte Jääskeläinen. Myöskään politiikka ja demokratia ei ole rikki, kuittaa Juha Sipilä, ja nyökkää hyväksyvästi murahtaen.

Keskusta on siivonnut nurkkansa ja kaikki voivat nyt mennä rauhassa kotiin. Myös Atte voi mennä kotiin.

Sananvapaus elää ja voi hyvin. Varsinkin niillä, keitä se koskettaa.

Ja kaikki turha öyhötys ei pääty 2010-luvulla koskaan muuhun kuin mielipahan kyyneliin.

Kaikkihan on hyvin niin kauan kun ei ole olemassa sanoja joilla ilmaista asioita väärin. Kun kissoja ei nosteta pöydille ja kun leukoja ei auota epäsynkassa. Mykkä kissa on mauton, sanoi eräs aikamme suurin ajattelija, kuusivuotias lapsi, sanomalehden sivulla.

Kuitenkin, jos 100-vuotiaan Suomen annettaisi puhua, se muistuttaisi meitä monesta; vuosisadan voimassa ollut ennakkosensuurin poistava painovapauslaki vuosien 1919–2004 aikana, joka nyttemmin tunnetaan lakina sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä. Ja kun maailman radikaalein painovapauslaki sai alkunsa suomalaisen Anders Chydeniuksen käsissä Ruotsissa 250 vuotta sitten, paini Suomi yhä 2010-luvun jälkipuoliskolla omassa luokassaan – journalismiin liittyvä likapyykki pestään kotona eikä julkisuudessa. Toisin sanoen täytyy olla mauton kysymyksissä, jotka koskevat demokratian kannalta tärkeitä suhteita, politiikan ja median välisiä suhteita, ja niiden vaikutuksia sanan- ja lehdistönvapauteen. Siispä olemme tilanteessa, jossa painovapauden 250-juhlavuosi Suomessa päättyi kahden Ylen toimittajan eroamiseen protestina sananvapauden rajoittamisesta. Ja kuten mediatutkija Anu Koivunen kirjoitti: ”Se ei ole mikään pieni pyykki. Se on iso skandaali.”

Rajat.

Aina on olemassa rajoja, jotka jakavat alueita, alueiden ihmisiä, ihmisten ajatusmaailmaa ja arvoja. Rajat jakavat ihmiset meihin ja niihin. Rajat voivat olla myös luokkia jotka ylläpitävät yhteiskunnan rakenteita, tai rajat voivat olla kirjoittamattomia tabuja sananvapauden normistossa. Rajat ovat leimoja, rajat ovat rakenteellista sensuuria puhutun ja puhumattoman välillä ja itsesensuuria oman näkemyksensä tiellä.

Mediassa rajat ovat retorisia, ja niiden mukaan joko tanssitaan tai sitten ei. Kenelle annetaan ääni, ketä kuunnellaan, ja ennen kaikkea, kenellä on etuoikeus tulla kuulluksi. Kenellä on valta jakaa näitä puheenvuoroja ja kuka odottaa kieli pitkällä omaansa? Kuitenkaan lähtökohdiltaan sananvapauskaan ei ole kaikille sama; köyhälle se on täysin eri asia kuin mitä se on rikkaalle, valta näyttäytyy rikkaalle menestyksen välineenä siinä missä heikompi osainen on sen kohde.

Pelko.

Vaikka pelko ei koskaan ole sananvapauttani rajoittanut, se on piirtänyt minulle kehikon, jonka sisällä minun oli liikuttava. Se on muistuttanut, että kaiken takana oli lopulta vain pelko siitä ettei menesty, tai ettei ole riittävä vaikka kuinka niska hiessä painaisi töitä.

Pelko oman työnsä puolesta jäytää suomalaisen journalismin rakenteissa, joissa monista seikoista mieluummin vaietaan kuin puhuttaisiin avoimesti. Siinä piileekin suomalaisen sananvapauden sokea piste; itsesensuuri ja pelko leimautumisesta joksikin, joka pian saa Napakymppimatkan kortistoon, kuten 90-luvun lamassa.

Yleensä, jos jokin katoaa julkisuudesta, se unohdetaan. Kuitenkin vaikka median huomio kiinnittyy toisaalle, asiat eivät lakkaa olemasta. Myöskään keskustelu sananvapaudesta ei lakkaa olemasta. Sananvapauteen kuuluu myös se, että törmätään vallan rakanteisiin – niihin seikkoihin joista puhutaan ja mitä piilotellaan.

Jaana Kivi, vapaa toimittaja ja kirjailija

10/28 puheenvuoroa sananvapaudesta

#EnOlisiTässä -kampanja kasvaa Suomi 100 –juhlavuoden mittaiseksi, yhteiskunnalliseksi ja kollektiiviseksi taideteoksi. Se on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

Helmikuun teema #EnOlisiTässä -kampanjassa on sananvapaus. 28 suomalaista ajattelijaa kirjoittavat aiheesta otsikolla XXX puheenvuoroa sananvapaudesta. Kirjoittajien joukossa on taiteilijoita, tutkijoita, toimittajia, filosofeja, poliitikkoja ja ihan tavallisia ihmisiä. Tekstejä on yksi kuun jokaiselle päivälle.

#EnOlisiTässä -kampanja on valtakunnallinen ja sitoutumaton, niin puoluepoliittisesti kuin aatteellisestikin. Kampanja pyörii vapaaehtoisvoimin – se on takaisinmaksua siitä, mitä olemme saaneet. #EnOlisiTässä käynnistyi spontaanisti, yhdestä facebook-päivityksestä ja kasvoi siitä kokonaiseksi kansanliikkeeksi. Ihmisten tarinoita löytää kampanjan blogista.

Pro Hyvinvointivaltio